Hyvää yötä ja huomenta (Berliini)

Bonuskappale: Oppipoikakuukaudet

Täysikuu. Saippuakuplat keinuvat vienosti yötuulessa erään saksalaisen ullakkohuoneiston ikkunasta kattojen ylle Berliiniläiseen yöhön. Pienen runotytön melkein perverssille tasolle jugendtaloihin mieltynyt sydän räpyttää kuin kofeiinipumpattu perhonen. Humanisteja tekemässä kokeellisia videopelejä keskustassa yliopiston tiloissa. Enhän minä nyt varmasti ole kuollut ja taivaassa? Tai herään kohta matrixlaatikosta. On myös pieni todennäköisyys etten herää (etten ole siellä lähtökohtaisesti tai olen, mutta pidän jokatapauksessa kovin paljon tästä harhakuvasta ja pöyhin silloin tyynyni ja käännän kylkeä), ja uni humanisteista ja kolmiulotteisesta grafiikasta jatkuu.
    Välillä uneksin itseni myös iltaoluelle musliminuskoisen kämppiksen kanssa, joka muuten tekee myös erinomaisia makkaravoileipiä edellämainitun virvokkeen seuraksi. En oikein tiedä minkä korkeamman voiman alttarille olen vahingossa kumartanut ja minkä virtsannut jotta tällainen asetelma on päässyt syntymään. Luulen että matemaattista yhtälöä ei saatane selville. Tai sitten se on vain sukukarma, en voi sanoa että ilmiö olisi täysin ennenkuulumaton näissä geneettisissä piireissä. Jokatapauksessa en juuri nyt vaihtaisi mitään hassusta vaaleanpunaisesta unestani.
    Joskus taikausko siis saa ihmisiä tekemään pöhköjä asioita, ja totta vieköön hyvä niin. Vähän ennen laskeutumista tämän kaupungin kamaralle monta kuukautta sitten näin lentokoneen ikkunasta elämäni isoimman ja loisteliaimman sateenkaaren. Näytti kuin tuo optinen ilmiö kaikkine fysikaalisine lainalaisuuksineen olisi muodostanut katkeamattoman kehän tämän kaupungin ylle. Jos tuo ei saa ihmistä pokkana kääntämään ansioluetteloaan vaikka google translaten avulla vieraalle kielelle ja kokeilemaan kepillä jäätä jopa kaksi viikkoa sitten umpeutuneen työpaikkailmoituksen kanssa niin en tiedä sitten mikä saa.
    Aktivoidaan siis bonustaso, salasana oppityttö...!



   
   

Viimeisten viikkojen matalia nietoksia ja syviä mietteitä

Talvisenkeväinen ja kevättalvinen kaupunki. Palauttelen lopputöitäni lintujen laululla ja avonaisilla takeilla ja välillä suljetuilla takeilla mutta lämpimillä väreillä ja väreilyillä. Vielä viime metreillä jostain materialisoitui keskustaan valtava kirkko tutkittavaksi. Ajaton saksalainen sunnuntairauha. Vaihtariystäviä, valokuvausta ja suureellisuutta. Valoa, pakkasta, mokkajäätelöä. Pitkä kollektiivinen uni lipuu reunalleen.

Kuvittelen herääväni jossain muualla, eräässä pohjoisessa maassa. Siellä ihmisillä on paksummat kaulahuivit ja puheessa paljon vokaaleja. Todennäköisesti ensimmäinen vilpitön ajatukseni käsittelisi edellisenä päivänä nautitun alkoholin määrää ja arviota määrästä. Milloin minä tänne päädyin. Ennenkaikkea: milloin minä täältä läksin. Missä oikeastaan on täällä, ja missä siellä. Ja missä vaiheessa ne vaihtoivat paikkoja. Kaukana, mutta mistä. Yksi selkeä rajapylväs lienee se ensimmäinen kerta, kun alkaa opiskelijatoverilleen analysoimaan ulkokohtaisesti oman kulttuurinsa rakenteista. Seuraava rajapylväs on, kun taas ei enää aloita jokaista lausetta sanoilla "minun maassani...." Viimeinen paalu taas on se, kun esitettyyn kysymykseen ei enää äkkiseltään osaakaan sanoa oman kulttuurinsa kantaa aiheeseen.

Mitä oikeastaan tapahtui. Sadoista silminnäkijöistä huolimatta kukaan ei ole ihan varma.

Tunnelmakuvia 5

Puutarhuri ystävänpäivätunnelmissa?

Tunnelmakuvia 4

Pysäköinnin valvova silmä?

Taidekeskus Tacheleksen sisäänkäynti

Emme ole vaarallisia vaan vaarassa

Freudilla olisi varmasti jotain sanottavaa, mutta mitä?

Tunnelmakuvia 3

Tunnelmakuvia 2

"Jetzt kann jeder pimmel sagen"...!

Pientä vähän lapsettaa aina tämän raflan kohdalla

Suklaaliikkeistä saa käsintehtyjä satukonvehteja

Tunnelmakuvia 1

Purkitetut makkarat eivät maistuneet hassummilta, vaikka säilöntätapa pelottikin!

Druide- baarissa on kuulemma Euroopan laajin absinttivalikoima!

Näyttelyn mainos taidekeskus Tacheleksessa

Tämä teos koristaa erästä metroasemaa

Kuvittamisesta, mongolialaisista tappajamadoista ja hiukkasen rakkaudestakin

 Eli maan päältä oli pakko vetää kolmen teinin ja eväskorin paksuinen kaasuputkien kokoelma. Senhän voisi maalata. Juu-u. Alkutalven lokaisimpana hetkenä syksynrippeissä kahlatessa vaaleanpunaisten putkien vaikutus on suunnilleen sama kuin joku ojentaisi jäätelötötterön suoraan aivoihin. Ensin skandinaaviseen mustavalkoharmoniaan tottunut kulkija menee kokovartalotilttiin, mutta pian kasvot sulavat mielihyvästä, eivätkä askelet päivän pimentyessä enää tunnukaan niin raskaille.

Seuraava kokovartalotiltti voi tulla paikallisessa ravitsemusliikkeessä. On nimittäin aivan tavallista, että naapuripöytään saattaa parkkeerata vihreätukkainen mieshenkilö ponin kokoisen koiransa kanssa oluelle. Välillä omistajan tukka ei ole vihreä, mutta koira on yleensä poikkeuksetta ponin kokoinen. Vain Berliinissä voi joutua postitoimistossa keltaisen turvallisuusviivan taakse odottamaan palvelua ja myöhemmin illasta baarissa istumaan selkä kiinni jättiläiskoirassa. Eihän tälle voi kuin hymyillä ja pudistaa tanskandoggin karvoja mekostaan aamulla. Mielelläni pudistankin.

Mongolialaisista tappajamadoista 

Vaan voi kunpa saksalainen koulujärjestelmä olisi kuin saksalainen baari ja vaihto-opiskelijaan voitaisiin soveltaa vähän suureellisemmin tuota muihinkin eläimiin kohdistuvaa inhimillistä armoa. Saksalaisen koulumaailman byrokratia on valitettavasti syönyt viihtyvyyttäni roisisti. Mietinkin pitkään missä kulkee (netti)tahdikkuuden raja, mutta minä tulen rehellisestä maasta. Suomalainen minä olen ja saksalaiseksi en tule, joten tässä ja nyt, edustaen vain itseäni, ilmaisen syvän tyytymättömyyteni vaihtokouluani kohtaan. Jonkun muun kokemus voi olla täysin erilainen ja hyvä hänelle, niinhän sen pitäisikin, mutta minua on suoraan sanoen kohdeltu täällä kuin koiraa. Ei kuin saksalaista koiraa, joka istuu baarissa lämpimässä omistajansa vieressä, vaan kuin suomalaista.

Ensinnäkin minusta on omituista, että paperini menivät läpi kahden koulun kansliassa, sinetteineen ja allekirjoituksineen, ilman että kukaan vaivautui kertomaan minulle, ettei yhtäkään valitsemistani kursseista ole syyslukukaudella saatavilla. Oma lukunsa ovat tietysti kurssit, joille minua ei yksinkertaisesti päästetty, koska lähtökoulullani ei ole sopimusta juuri näistä kyseisistä kursseista. Sinänsä jännä juttu, että näitä kursseja kuitenkin mainostetaan koulumme vaihtoonlähdön tiedoissa ja olen kyseistä ainetta tässä kolmisen vuotta opiskellutkin. Kolmenkymmenen opintopisteen paketista jäi käteen siis vain narut. Vaihtotoimisto koetti paikata tilannetta valitsemalla sokkona korvaavat kurssit. Yhtään oman alan opiskelijaa ei ollut mailla halmeilla ja maito oli jo maassa, joten menin sinne minne käskettiin, tietämättä mitä minä oikeastaan täällä tekisin seuraavan puoli vuotta.

Alussa tilanne ei vaikuttanut niin pahalta. Pian vapaa-ajasta alkoi kuitenkin tulla kirosana. Vielä muutama uusista kursseista putosi, sillä kävi ilmi että linkityksien takia niillä keskutellaan ja käytetään esimerkkeinä toisten kurssien tehtävänantoja, ja näille toisille kursseille minua taas ei päästetä, jolloin koko hommalta alkoi pudota pohja. Jäljelle jääneet kurssit taas, kävi ilmi, olivat kaikki kaksi täysin itsenäisiä projekteja. Johdannon jälkeen ainoat ihmiskontaktit olivat viikoittaiset puolen tunnin vastaanottoajat. Yksikään opettajista ei luonnollisesti osannut englantia, joten puolituntiseni meni aika pitkälle nyökyttelyn merkeissä. Kuulin tosin muilta opiskelijoilta, että minun pitäisi käsittää kunnianosoituksena ylipäätään se fakta että olin saanut kyseisen luennon. Kaikki professorit eivät halua vaihto-opiskelijoita kursseilleen.

Oma lukunsa soppaan oli vielä tiimityöskentely. Ensimmäinen tiimikaveri hermostui huonoon saksaani ja vaihtoi ryhmää, mikä ehkä tuntui vähän keljulta mutta oli ymmärrettävissä. Seuraava tiimikaveri taas osasi englantia ja oli hengessä mukana. Hän myös ilmestyi muutaman kuukauden verran paikalle samojen luonnosten, mutta uusien sanamuotojen kanssa. Välillä hän ei ilmestynyt paikalle, koska oli päättänyt lähteä spontaanille omalle lomalle toiseen maahan. Kuvitustyön perustana toimivaa saksankielistä keskiaikaista runoa en koskaan onnistunut sanatarkasti kääntämään. Jokaisella tapaamisella opettaja luki runoa mantranomaisesti, jotta saisimme oikeaa otetta kuvitukseen. Viimein opettaja ehdotti että voisin tehdä työn täysin itsenäisesti. Eli saisin potkut ryhmästä. Sen jälkeen ehdotin hänelle sähköpostitse että ottaisin jo ansaitut opintopisteeni ja juoksisin.

Rakkaudesta

Koulutuksen puolesta tämä on tosiaan ollut hyvin, hyvin pitkä ja mitään antamaton puolivuotinen. Ja voi mongolialainen tappajamato, jota en koskaan päässyt piirtämään, sentään; suussani alkaa maistua veri vain ajatellessanikin kuvittamista. Vaan kuten monesti rakastuessa käy, suodattuu uskomaton määrä kuraa henkisten munuaisten läpi ja ihmeen tuntu ja hyvä hyvä olo jäävät päällimmäiseksi aistimukseksi. Elämästä löytyy pieniä iloja, kuten suihkun kuuma vesi, mikä on kuin paraskin videopelin sidequest; päämäärän kannalta merkityksetön mutta ai jumankekka miten sitä osaa vaihdon tässä pisteessä taas arvostaa. Oman riemunkiljahduksensa vaihtari päästää lisäksi tajutessaan spontaanisti kirjoittaneensa sähköpostin tai tekstarin saksaksi. Ainakin vaihtovuodesta voidaan katsoa jääneen käteen pari verbimuotoa ja pienet döner- jenkkakahvat!

Vaaleanpunaisia kohtaamisia, osa 2

Stereotypiat. Istun teellä liikunnanopettajani kanssa puhumassa elämästä, windowsista ja kaikesta siltä väliltä. Opettaja kertoo että koekauden lähestymistä enteilevä kollektiivinen joukkolintsaus ei ole uusi ilmiö. Taustalla jonkun olohuoneelta näyttävässä koulunvieruskahvilassa soi vaimea pianomelodia. Eikä ole edes ensimmäinen kerta, kun jonkin aineen opettaja kutsuu kahville. Itseasiassa tämä on kolmas, ehkä kuitenkin yllättävin. Olen sydänjuuriani myöten kiitollinen, etten yksinäni joutunut tuiskahtelemaan pyllylleni tyhjässä liikuntasalissa. Tämä opettaja on käytännössä minulle atk-taitoinen pyhimys, jolla on ollut ihan mieletön elämä. Ovella poistuessamme kahvilasta opettaja kysyy vielä hymyillen että oliko hyvät treenit. Hän vilkaisee kelloaan todeten olevansa jotakuinkin kohteliaisuusetiketin rajoissa myöhässä omalta luennoltaan ja mumisee jotakin ilmiön toistuvuudesta. Opettaja heilauttaa kättään ja katoaa juosten horisonttiin.

Suurimmaksi stereotyyppiseksi myytiksi lienee paljastunut siis saksalainen auktoriteettikäsitys. Juu-u, opettajaa on suotavaa puhutella sukunimellä, näin: "Juu-u, rouva opettaja, ottaisin mielelläni lisää teetä. Ei rouva opettaja, minua ei haittaa jos kysytte mitä mieltä tyttärenne on käyttämistäni väreistä."

Saksalainen tehokkuus on myös saanut oman osansa purkupallon mätkäyksistä, alkaen itsestään menolennosta. Puolen tunnin ahkeran ihmisbongauksen jälkeen puhelimeen vastasi kenttää etäisesti  lähestyvä tutoropiskelija. "Ai sinä olet siellä jo. No tuota, tässä menee varmaan vielä parisenkymmentä minuuttia", sanoo ääni. Myöhemmin uskoni saksalaiseen tehokkuuteen tuhoutuu täysin tutustuttuani kanssaopiskelijoihini. Luovien alojen opiskelija on aina luovien alojen opiskelija, pidättäen itsellään lajityypilliselle käyttäytymiselleen ominaisen oikeuden ilmestyä 10 minuutin pyöräilyllistä aika-avaruudellista jatkumoa uhmaten paikalle kahden tunnin siirtymämarginaalilla. Kaljojen kanssa. Otan asian puheeksi naisten pukuhuoneessa. Saksalainen matemaatikko-opiskelija värisee ajatuksesta. "Minä tykkään täsmällisyydestä, inhottavaa tuollainen." Tulihan se sieltä. Mainittakoon vielä, että istumme pukkarissa kymmenen minuuttia tunnin alkamisesta ja tiedämme sen.

Vaaleanpunaisia kohtaamisia, osa 1

Kahvilat aukeavat, kun asiakas näyttää kyllin vettyneeltä ja kurjalta, viis mitä ovessa sanotaan. Poika tulee pukeutumaan naisten pukkariin saadakseen juttuseuraa. Omistaja ja poninkokoinen koira istuskelevat baarissa vierekkäin töllistellen illan ottelua. Berliini on kaupunki, jonka yllä vallitsee suoranainen taikuus. Tämän taikuuden koostumukseen kuuluvat suunnaton boheemius, ääretön sattumanvaraisuus sekä inhimillinen armo. Jokainen liikennevalokin yksilöllisyydessään lämmittää vanhan videopeliaddiktin mieltä. Kaupunkia on vaikea olla näkemättä veikeänä seikkailupelinä, jossa jokainen esine ja ihminen on pieni hyväntuulinen arvoitus.  

Istun kahvilassa tuntia ennen aukeamisaikaa. Kahvilaa pitävä pariskunta näki ikkunalasissa varpusten seassa kylmettyneen runotytön ja avasi ovensa. Yritän sönköttää jotakin saksansekaisella englannilla aukioloajoista ja saan vastaukseksi lämpimän hymyn, joka ei tarvitse kääntämistä omistajan avatessa ovea ja kehottaessa käymään pöytään. Siinä se taas on. Inhimillinen armo kasvaa tästä kaupungista kuin voikukka asfaltin raoista ja on selittämättömän luonnollinen osa sitä, niinkuin berliiniläinen vaaleanpunainen vesiputki on osa saksalaista tehokkuutta. Se vain on siinä. Kommentoimatta tai selittämättä itseään. Samanlainen konsepti kuin suomalainen luonnollinen hiljaisuus, jostain kulttuurisesta takaraivosta se tulee. Yrittämättä ollen läsnä.

Myöhemmin sama päivä on ehtinyt alkuiltaan istuessani naisten pukkarissa. Sisäinen näytönsäästäjä päällä olen kiskonut sukkahousut nilkkoihin kun ovelta kuuluu möreällä äänellä saksaksi esitetty kysymys. Ovelle, selkeästi kuitenkin pukkarin puolelle, on materialisoitunut poika. Tämä nuori mies hymyilee iloisesti minulle istuessani edelleen sukkahousut nilkoissa ja toppi puolimatkassa korviin, pysähtyneenä kesken liikkeen. Änkytän vähän hölmistyneenä, että nyt en ihan ymmärtänyt. No, nuori mies harppaa lähemmäs ja toistaa kysymyksensä englanniksi. Vastaan hänelle että opettaja varmaan tietää parhaiten, mutta luulen että kurssilla on kyllä tilaa. Harkitsen myös miesten pukkariin päin kohteliaasti osoittamista, mutta sitten iskee turistin vainoharha. Kun roomassa niin. Poika seisoo keskellä naisten pukuhuoneen pyhää tilaa. Hänen ilmeensä kirkastuu (entisestään) sanoistani, hän istahtaa alas ja alkaa kiskoa paitaa yltään. Huuleni väpättää ja yritän pitää pupillejani laajenemasta pienen teekupin lautasen kokoisiksi. Poika höpöttää touhukkaasti aiemmista urheilukokemuksistaan. Tässä vaiheessa alkaa näyttää melko vahvasti siltä, että tämä nuori mies aikoo vaihtaa vaatteensa juuri tässä. Mielessäni pyrkii hetken pinnalle ajatus kommentoida asiaa jotenkin, mutta se ei koskaan saavuta huulia. Loppujenlopuksi, onhan sille monta syytä miksi kyseinen mieshenkilö toimii niinkuin toimii. Kai. Toivottavasti. Seuran takia, jutellen on mukavampaa kuin yksin? Seuratakseen muita ja löytääkseen treenisaliin? Siksi ettei huomannut miesten pukkarin olemassaoloa? Tällöin on tietysti mahdollista, että kyseinen poikaparka saattoi myöhemmin päivästä tietysti saada sakinhivutuksen vanhoillisemmilta saksattarilta. Tai ehkä kyseessä on yltiörohkea, lähes itsemurhaa lähentelevä pelimiestaktiikka; Naistenhuonesta saa vastauksia, erektion ja mustelmia? Vaan missä järjestyksessä, entä saako kaikkia (ja ehkä hän piti kokemusta sen arvoisena.)

Ehkä paikallisetkaan eivät tule immuuneiksi tälle boheemille säteilylle? Joka tapauksessa elämä on kahvi mustana ja boheemius sokeria. Tietysti liian monen lusikallisen jälkeen elämä ei enää maistu elämältä, mikä sekään ei ole hyvä. Toisaalta taas ilman en ainakaan omaa kahviani saisi alas yskittyä.

Kauan eläköön Berliini(nmunkki) ja sen vaaleanpunainen (paksu kuorrute!)

Ensimmäinen puraisu

"Ich bin ein berliner", sanoo paikallisesta virastosta haettu paperilappu. "Sä olet kansalainen, mutta niinkun semmoinen maanalainen kansalainen, tavallaan olemassa", hihkaisi saksalainen tutori ja läpsäisi olalle. No, tavallaan tykkään kyllä olla olemassa. Sillä saa jo pankkitilin ja puhelinliittymän, mikäs sieltä kielikuvallisten siltojen alta vaklatessa berliiniläistä sielunmaisemaa.

Kulukoon aikaa, no, sen verran kun tätäkin blogia olisi voinut päivittää tai vastaavasti ajatella syvällisiä kuitenkaan kirjaamatta mitään ylös. Karkuunhan se mokoma pääsi, mutta levitän nyt käteni äärimmilleen ja vakuutan: Se ajatus oli nääääiiiiin syvällinen. Siellä se kellunee mangon makuisessa absintissa eräässä kuppilassa, käykää kiinni. Baskeri on hyväksi havaittu syötti. No, viimein kun tähän pisteeseen on päästy, neljän kuukauden vaihto-opiskelijaviisaus valukoon päänsisäisestä tislaamosta tänne.

Julistan tämän munkin aloitetuksi. Aiheuttakoon se erinäisiä tunnetiloja- tai kiloja.