Munkkiblogi

lauantai 19. maaliskuuta 2011

Hyvää yötä ja huomenta (Berliini)

Bonuskappale: Oppipoikakuukaudet

Täysikuu. Saippuakuplat keinuvat vienosti yötuulessa erään saksalaisen ullakkohuoneiston ikkunasta kattojen ylle Berliiniläiseen yöhön. Pienen runotytön melkein perverssille tasolle jugendtaloihin mieltynyt sydän räpyttää kuin kofeiinipumpattu perhonen. Humanisteja tekemässä kokeellisia videopelejä keskustassa yliopiston tiloissa. Enhän minä nyt varmasti ole kuollut ja taivaassa? Tai herään kohta matrixlaatikosta. On myös pieni todennäköisyys etten herää (etten ole siellä lähtökohtaisesti tai olen, mutta pidän jokatapauksessa kovin paljon tästä harhakuvasta ja pöyhin silloin tyynyni ja käännän kylkeä), ja uni humanisteista ja kolmiulotteisesta grafiikasta jatkuu.
Välillä uneksin itseni myös iltaoluelle musliminuskoisen kämppiksen kanssa, joka muuten tekee myös erinomaisia makkaravoileipiä edellämainitun virvokkeen seuraksi. En oikein tiedä minkä korkeamman voiman alttarille olen vahingossa kumartanut ja minkä virtsannut jotta tällainen asetelma on päässyt syntymään. Luulen että matemaattista yhtälöä ei saatane selville. Tai sitten se on vain sukukarma, en voi sanoa että ilmiö olisi täysin ennenkuulumaton näissä geneettisissä piireissä. Jokatapauksessa en juuri nyt vaihtaisi mitään hassusta vaaleanpunaisesta unestani.
Joskus taikausko siis saa ihmisiä tekemään pöhköjä asioita, ja totta vieköön hyvä niin. Vähän ennen laskeutumista tämän kaupungin kamaralle monta kuukautta sitten näin lentokoneen ikkunasta elämäni isoimman ja loisteliaimman sateenkaaren. Näytti kuin tuo optinen ilmiö kaikkine fysikaalisine lainalaisuuksineen olisi muodostanut katkeamattoman kehän tämän kaupungin ylle. Jos tuo ei saa ihmistä pokkana kääntämään ansioluetteloaan vaikka google translaten avulla vieraalle kielelle ja kokeilemaan kepillä jäätä jopa kaksi viikkoa sitten umpeutuneen työpaikkailmoituksen kanssa niin en tiedä sitten mikä saa.
    Aktivoidaan siis bonustaso, salasana oppityttö...!

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Viimeisten viikkojen matalia nietoksia ja syviä mietteitä

Talvisenkeväinen ja kevättalvinen kaupunki. Palauttelen lopputöitäni lintujen laululla ja avonaisilla takeilla ja välillä suljetuilla takeilla mutta lämpimillä väreillä ja väreilyillä. Vielä viime metreillä jostain materialisoitui keskustaan valtava kirkko tutkittavaksi. Ajaton saksalainen sunnuntairauha. Vaihtariystäviä, valokuvausta ja suureellisuutta. Valoa, pakkasta, mokkajäätelöä. Pitkä kollektiivinen uni lipuu reunalleen.

Kuvittelen herääväni jossain muualla, eräässä pohjoisessa maassa. Siellä ihmisillä on paksummat kaulahuivit ja puheessa paljon vokaaleja. Todennäköisesti ensimmäinen vilpitön ajatukseni käsittelisi edellisenä päivänä nautitun alkoholin määrää ja arviota määrästä. Milloin minä tänne päädyin. Ennenkaikkea: milloin minä täältä läksin. Missä oikeastaan on täällä, ja missä siellä. Ja missä vaiheessa ne vaihtoivat paikkoja. Kaukana, mutta mistä. Yksi selkeä rajapylväs lienee se ensimmäinen kerta, kun alkaa opiskelijatoverilleen analysoimaan ulkokohtaisesti oman kulttuurinsa rakenteista. Seuraava rajapylväs on, kun taas ei enää aloita jokaista lausetta sanoilla "minun maassani...." Viimeinen paalu taas on se, kun esitettyyn kysymykseen ei enää äkkiseltään osaakaan sanoa oman kulttuurinsa kantaa aiheeseen.

Mitä oikeastaan tapahtui. Sadoista silminnäkijöistä huolimatta kukaan ei ole ihan varma.