Kahvilat aukeavat, kun asiakas näyttää kyllin vettyneeltä ja kurjalta, viis mitä ovessa sanotaan. Poika tulee pukeutumaan naisten pukkariin saadakseen juttuseuraa. Omistaja ja poninkokoinen koira istuskelevat baarissa vierekkäin töllistellen illan ottelua. Berliini on kaupunki, jonka yllä vallitsee suoranainen taikuus. Tämän taikuuden koostumukseen kuuluvat suunnaton boheemius, ääretön sattumanvaraisuus sekä inhimillinen armo. Jokainen liikennevalokin yksilöllisyydessään lämmittää vanhan videopeliaddiktin mieltä. Kaupunkia on vaikea olla näkemättä veikeänä seikkailupelinä, jossa jokainen esine ja ihminen on pieni hyväntuulinen arvoitus.
Istun kahvilassa tuntia ennen aukeamisaikaa. Kahvilaa pitävä pariskunta näki ikkunalasissa varpusten seassa kylmettyneen runotytön ja avasi ovensa. Yritän sönköttää jotakin saksansekaisella englannilla aukioloajoista ja saan vastaukseksi lämpimän hymyn, joka ei tarvitse kääntämistä omistajan avatessa ovea ja kehottaessa käymään pöytään. Siinä se taas on. Inhimillinen armo kasvaa tästä kaupungista kuin voikukka asfaltin raoista ja on selittämättömän luonnollinen osa sitä, niinkuin berliiniläinen vaaleanpunainen vesiputki on osa saksalaista tehokkuutta. Se vain on siinä. Kommentoimatta tai selittämättä itseään. Samanlainen konsepti kuin suomalainen luonnollinen hiljaisuus, jostain kulttuurisesta takaraivosta se tulee. Yrittämättä ollen läsnä.
Myöhemmin sama päivä on ehtinyt alkuiltaan istuessani naisten pukkarissa. Sisäinen näytönsäästäjä päällä olen kiskonut sukkahousut nilkkoihin kun ovelta kuuluu möreällä äänellä saksaksi esitetty kysymys. Ovelle, selkeästi kuitenkin pukkarin puolelle, on materialisoitunut poika. Tämä nuori mies hymyilee iloisesti minulle istuessani edelleen sukkahousut nilkoissa ja toppi puolimatkassa korviin, pysähtyneenä kesken liikkeen. Änkytän vähän hölmistyneenä, että nyt en ihan ymmärtänyt. No, nuori mies harppaa lähemmäs ja toistaa kysymyksensä englanniksi. Vastaan hänelle että opettaja varmaan tietää parhaiten, mutta luulen että kurssilla on kyllä tilaa. Harkitsen myös miesten pukkariin päin kohteliaasti osoittamista, mutta sitten iskee turistin vainoharha. Kun roomassa niin. Poika seisoo keskellä naisten pukuhuoneen pyhää tilaa. Hänen ilmeensä kirkastuu (entisestään) sanoistani, hän istahtaa alas ja alkaa kiskoa paitaa yltään. Huuleni väpättää ja yritän pitää pupillejani laajenemasta pienen teekupin lautasen kokoisiksi. Poika höpöttää touhukkaasti aiemmista urheilukokemuksistaan. Tässä vaiheessa alkaa näyttää melko vahvasti siltä, että tämä nuori mies aikoo vaihtaa vaatteensa juuri tässä. Mielessäni pyrkii hetken pinnalle ajatus kommentoida asiaa jotenkin, mutta se ei koskaan saavuta huulia. Loppujenlopuksi, onhan sille monta syytä miksi kyseinen mieshenkilö toimii niinkuin toimii. Kai. Toivottavasti. Seuran takia, jutellen on mukavampaa kuin yksin? Seuratakseen muita ja löytääkseen treenisaliin? Siksi ettei huomannut miesten pukkarin olemassaoloa? Tällöin on tietysti mahdollista, että kyseinen poikaparka saattoi myöhemmin päivästä tietysti saada sakinhivutuksen vanhoillisemmilta saksattarilta. Tai ehkä kyseessä on yltiörohkea, lähes itsemurhaa lähentelevä pelimiestaktiikka; Naistenhuonesta saa vastauksia, erektion ja mustelmia? Vaan missä järjestyksessä, entä saako kaikkia (ja ehkä hän piti kokemusta sen arvoisena.)
Ehkä paikallisetkaan eivät tule immuuneiksi tälle boheemille säteilylle? Joka tapauksessa elämä on kahvi mustana ja boheemius sokeria. Tietysti liian monen lusikallisen jälkeen elämä ei enää maistu elämältä, mikä sekään ei ole hyvä. Toisaalta taas ilman en ainakaan omaa kahviani saisi alas yskittyä.
Kauan eläköön Berliini(nmunkki) ja sen vaaleanpunainen (paksu kuorrute!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti